Koska aihe on mitä suurimmassa määrin ajankohtainen, ja tärkeysasteeltaan mitä merkittävin, on hyvä tiedostaa kyseisen ilmiön vaarat. Silloin kun tavoitteena on (sen yksinkertaisesti täytyy olla!) yhteiskunnallisten perustusten mullistus - nykyoloissa siis kapitalistiseen talouteen perustuvan porvarillisen luokkayhteiskunnan musertaminen kansan suuren enemmistön paremman tulevaisuuden saavuttamiseksi ja planeetan elinkelpoisuuden turvaamiseksi, emme voi ulkoistaa vallankumouksellista prosessia kenellekään yksittäiselle johtajalle. Tämä täysin riippumatta siitä, mikä on vapaaehtoisuuden aste tässä ”ulkoistamisprosessissa”, eli emme myöskään voi sallia kenenkään tietoisesti anastavan valtaa itselleen työväenluokan kustannuksella.

Historia ei tarjoa esimerkkejä vallankumousprosessin onnistuneesta ulkoistamisesta. Epäonnistumisista ja pettymyksistä löytyy niitä sitten liikaakin. Esimerkit kertovat johtajista, byrokraateista ja keskustasuuntausta edustaneista kompromissimiehistä, jotka ovat astuneet näyttämölle vallankumouksellisen vuoroveden laskuvaiheessa ja samalla omalla toiminnallaan edesauttaneet tuon laskusuuntauksen jatkumista. Vaikka ”suuri johtaja” olisikin kyennyt ainakin jossain määrin toimimaan vallankumouksen edistämiseksi, kuten Mao ja ehkä myös Tito entisessä Jugoslaviassa, näiden ”vallankumousjohtajien” poistuminen näyttämöltä on merkinnyt nopeaa vallankumouksellisten saavutusten mitätöimistä (Kiina), tai täyttä kaaosta ja nationalismin nousua (entinen Jugoslavia). Vallankumouksen jatkuvuus edellyttää sen etujoukon uusiutumista työväenluokan rohkeimpien ja tietoisimpien elementtien mukaantulolla, kumousprosessin jatkuvaa kriittistä analysointia ja erityisesti kansainvälisen järjestäytymisen tinkimätöntä edistämistä, jotta vallankumousprosessi pystyy ylittämään kansalliset rajat.

Yhteiskunnan luokkasuhteet, luokkien voimasuhteet, kansainvälinen poliittinen ja taloudellinen kokonaistilanne ovat seikkoja, joita ei yksikään diktaattori pysty pakenemaan, eikä mahtikäskyllään kumoamaan.  Turhan usein näyttääkin siltä, että monet radikaaliin vasemmistoon kuuluvista tovereista ja järjestöistä ovat ajautuneet harhapoluille jo aivan perustavanlaatuisissa kysymyksissä. Mitkä ovat vallankumouksellisen muutoksen edellytykset, mikä tai kuka on sen subjekti, miksi sellainen on välttämätön, ja niin edelleen. Näihin kysymyksiin on vaikea löytää vastausta sen enempää patastalinisteilta, kuin muiltakaan henkilönpalvojilta. Pelkkä sanahelinä ja kenties pienet ja osittaiset reformit riittävät saamaan henkilönpalvojat vakuuttumaan ja sulkemaan korvansa epäkohdilta, kuten mielivaltaisilta pidätyksiltä, työväenluokan oikeuksien polkemiselta, sananvapauden riistämiseltä, ja työväenjärjestöjen vainoamiselta. Ja myöskin avoimesti tai kulissien takana tapahtuvasta yhteistyöstä imperialismin kanssa työväenluokan etujen vastaisesti.

Nykyinen tilanne Chavezin Venezuelassa on aiheemme kannalta erittäin oleellinen. On olemassaoleva, pitkittynyt vallankumousprosessi, sekä valtaa itselleen keskittävä johtaja, jota vasemmistopiireissä ylistetään, monesti kritiikittä. Chavez on kansan aidon vallankumousliikkeen myötä joutunut ottamaan retoriikkansa osaksi sosialistisia teemoja ja sittemmin jopa toteuttanut osittaisia teollisuuden kansallistamisia (tosin häpeällisesti maksamalla niistä monikansallisille yhtiöille tuntuvia korvauksia), mutta samalla hänen roolinsa on nimenomaisesti vallankumousprosessia näivettävä. Chavezin iskut löytävät jatkuvasti tiensä vasemmalle, eivätkä maan taloudellista eliittiä ja oikeistoa vastaan. Samaan aikaan, kun maassa on edelleen vahva oikeisto-oppositiota tukeva yläluokka, Chavez pyrkii haalimaan koko työväenliikettä oman organisaationsa (Psuv) alle vaikka väkisin. Valtion porvarillinen luonne ei ole kokenut kumouksellista muutosta, puhumattakaan taantumuksellisesta armeijasta. Vallankumous ei etene sillä, että imperialistisen uhan vahvistuessa työväen ja muiden sorrettujen luokkien vallankumouksellisimmat osat alistetaan porvarillisen valtion instituutioiden alaisiksi. Tässä kohtaa on syytä muistaa Allenden ja Chilen kohtalo 70-luvulla. Ja silloin välittömät olosuhteet olivat vähintään yhtä otolliset kansanvallalle, kuin nyt. Silti silloin koettiin tappio. Byrokraattinen, työväenluokan ja imperialismin välillä tasapainoileva hallinto ei pidemmän päälle voi olla kuin välivaihe. Vaaka kallistuu lopulta, ja tilanteen pitkittyessä todennäköisesti imperialismin hyväksi.

Chavezin rooli kansainvälisessä vasemmistolaisessa kentässä on vieläkin petollisempi, kuin kansallisella tasolla. Kutsu uuden, viidennen työväen internationaalin perustamiseksi, vetoaa mm. marxilaisten, kristittyjen ja kansallismielisten tahojen vallankumouksellisen yhtenäisyyden löytämiseksi. Pitääkö tämä tulkita niin, että hylätään tieteellinen maailmankatsomus? Täytyykö meidän suhtautua hyväksyvästi eri puolella maailmaa nousussa olevaan nationalismiin?  Lisäksi Viidennen internationaalin teeseihin osallistuvasta sosialistisesta tulevaisuudesta kuuluu sellainenkin käsittämätön teorian kukkanen, kuin ”taloudellisen tuotannon, vaurauden ja kulutuksen jakaantuminen yhteiskuntaluokasta riippumatta.” Pitääkö tämä ymmärtää niin, että tavoitteena on tasa-arvoinen luokkayhteiskunta? Jos tämä ei ole todellista teorian halveksuntaa ja dialektisen materialismin hylkäämistä, niin sitten ei mikään.

Käynnissä oleva globaalin kapitalismin rappeutuminen asettaa työväenluokan tietoisille elementeille todellisia haasteita. Kärjistyvä luokkataistelu on tätä päivää heikkenevien työolosuhteiden, työttömyyden ja turvattomuuden lisääntyessä työväenluokan keskuudessa. Eliitti on myös pulassa kapitalismin ristiriitojen kärjistyessä äärimmilleen, ja se pyrkii kansallisesti ja kansainvälisesti käyttämään hyväkseen työväenliikkeen alennustilaa ja sanelemaan meille surkeaa tulevaisuutta. Tämän kurjistumisen laaja konkretisoituminen tulee nostattamaan laajaa tyytymättömyyttä ja toimii mahdollisuutena joukkojen vallankumouksellisen tietoisuuden heräämiselle. Mutta jos historian opetukset jäävät huomioimatta, jos rakennetaan valheellista näennäisvallankumouksellista yhtenäisyyttä, jos halveksitaan teoriaa ja sivuutetaan luokkataistelun konkreettinen olemus arkielämässä, ei ole mitään toivoa onnistumisesta lähitulevaisuuden kamppailuissa, vaan taistelu on hävitty jo etukäteen. Niin, ja lienee turha edes sanoa, että tällä kertaa siihen häviöön ei ole enää varaa.

Jani Poimala 15.4.10

 Jani

 Mutta: Jos tuntuu siltä, että palvelut tökkivät, Mikkelin lähiöt ovat hiipumassa pikkuhiljaa slummeiksi, jos tuntuu, että markkinatalous menee demokratian edelle, eikä kaupunkilaisten hyvinvointi kiinnosta päättäjiä pätkääkään, kannattaa vielä miettiä. Jos et halua, että Mikkeliä kehitetään markkinavoimien ehdoilla, VAIHTOEHTO LÖYTYY VASEMMALTA! 

Mölnlyckellä työskentelee lähemmäs 300 työntekijää. tietenkin näiden työpaikkojen pysymiseen on suhtauduttava äärimmäisen vakavasti. Mutta siihen ei pidä suostua, että firma voi mennentullen uhkailla kaupunkia työpaikkojen häviämisellä, jos tukea ei ala kuulumaan. Jos näinkin suorasti tuetaan kapitalisteja veronmaksajien rahoilla, on ehdottomasti asetettava ehdot niin, että tuet peritään korkoineen takaisin, jos työpaikat siirretään toisaalle. Tarvittaessa tuotantotilat voidaan ottaa kaupungin haltuun, ja jatkaa tuotantotoimintaa työntekijöiden omassa valvonnassa. Nykyisessä taloustilanteessa on hyvin mahdollista, että kaupungin panostuksen hyöty tulee olemaan pyöreä nolla. Tietenkin Mölnlycken osakkeenomistajat saattavat tuntea hetkellistä voitonriemua.   

Mutta ei, meillä istuskellaan suloisessa tietämättömyyden tilassa, ja uskotellaan, että mitään isompaa ei tapahdu ainakaan meillä Suomessa. Uskokoon ken tahtoo, mutta ei kannattaisi.

Palautellaanpa mieliin 90-luvun alun lama ja pankkitukiaiset. Myös silloin supistettiin kaikesta yhteisestä hyvästä (työttömyyskorvaukset, valtion työllistämisvelvoite, sosiaaliavustukset, julkiset palvelut, kirjastot jne.). Samaan aikaan yhteisellä ja myös velkarahalla pelastettiin suomalaiset pankit konkurssilta. Työttömäksi jääneet työläiset ja myös pienyrittäjät jätettiin häikäilemättä lähes oman onnensa nojaan, kun oli “tärkeämpi” projekti etusijalla. Tilanne on nyt osoittautumassa samankaltaiseksi osittain, mutta vain osittain.

Edellinen lama ei ollut aivan niin globaali kuin tällä hetkellä näköpiirissä oleva. Stalinistisen hallinnon romahdettua Neuvostoliitossa, ja Itä-Euroopassa, ja Kiinan avatessa talouttaan länsimaiselle pääomalle, kapitalistisella talousjärjestelmällä oli vielä mahdollisuus laajentua, ja turvata olemassaoloaan hetkiseksi. Kapitalismin restauratioprosessi Itä-Euroopassa ja Kiinassa on ontunut pahasti, mutta on samalla kuitenkin tarjonnut tekohengitystä kansainväliselle talousjärjestelmälle.

Tällä hetkellä tilanne on toinen: Sadat miljoonat työläiset on jo valjastettu kapitalistisen lisäarvon tuotannon eteen erityisesti Kiinassa, jossa työskentelyolosuhteet ovat suurelta osin kammottavat. Itä-Euroopassa julkiset palvelut, asuminen, liikenne, ja kaikki peruselämän toiminnot on jo saatettu suurelta osin yksityisiin käsiin. Kapitalistinen todellisuus on lyönyt kansalaisia kasvoille niin, etä osa väestä haikailee jo vanhaa byrokraattista hallintojärjestelmää takaisin. Samalla kun kapitalistisen tuotannon reaaliarvoja on pyritty epätoivoisesti kasvattamaan, ovat fiktiiviset arvot kasvaneet räjähdysmäisesti suhteessa niihin. Eli talouden ns. kupla on laajentunut valtavasti. Nyt, tuo kupla on lähtenyt puhkeamaan, ja vaikutukset ovat levinneet hyvin nopeasti ympäri maailman. Pankkikriisi on nyt maailmanlaajuista, entiset byrokraattisen valtiohallinnon alaisuudessa olleet maat on jo otettu kapitalismin prosesseihin mukaan luonnonvaroineen ja halpatyöläisineen, eikä valoa kapitalismin tunnelin päässä todellakaan näy.

Kansainvälinen porvaristo, puhemiehinään presidentit Bush ja Sarkozy, koettaa etsiä uutta keinoa vakauttaa kapitalistinen talous. Puhutaan pankkien ja muiden finanssialan toimijoiden tarkemmasta valvonnasta, erilaisten sijoitustuotteiden, kuten vipu-rahastojen sääntelystä, ja niin edelleen. todellisuudessa, kapitalismin tekohengitys onnistuu vain ja ainoastaan käymällä kovalla kädellä ensin veronmaksajien kukkarolle, ja sitten  mitä enenevässsä määrin työväenluokkaisten ihmisten oikeuksien,kuten palkkojen, työolosuhteiden ja eläke-etuuksien kimppuun. Toisin sanoen, kapitalismi pyrkii lisäämään työnriistoa , eli lisäämään maksamattoman työn osuutta tehdystä työstä.

Nykyiset pankkien pelastuspaketit todellakin ovat aihettaneet sen, että talouden kriisi on saanut poliittiset mittasuhteet. Niitä rahoja, joita ei muka koskaan ollut käytettäväksi opetukseen, sosiaali- ja terveyspalveluihin, ympäristönsuojeluun, jne. onkin nyt yhtäkkiä käytettävissä lähes rajattomasti, jotta pankit voitaisiin pelastaa. Sijoittajien luottamusta ostetaan nyt satojen miljardien päivähintaan. Aika kallista. Kun aiemmin yhteisen työn voitot on yksityistetty, nyt epätoivoisesti pyritään sosialisoimaan tappiot. Porvarillisten valtioiden luonne eräänlaisena kapitalismin vakuutuslaitoksena on nyt todella näkyvästi esillä.

Onkin sopiva aika miettiä sitä, että ketä loppujen lopuksi tällainen talousjärjestelmä palvelee. Miksi ihmisten arki, luonnon hyvinvointi ja muut todella tärkeät asiat osoittautuvat kerta toisensa jälkeen täysin sivuseikoiksi taloudellisessa ja poliittisessa päätöksenteossa? Olisikohan niin, että nyt olisi aika miettiä jotain parempaa tilalle? 

Ai, että miksikö tällaista tekstiä näin kunnallisvaalien alla? No siksi, että emme elä umpiossa Mikkelissäkään, vaan maailmantalouden ja -politiikan käänteet vaikuttavat koko ajan enemmän myös meidän tavallisten mikkeliläisten arkielämään. Kuntien rahapula ei todellakaan ole mikään sattuma, eikä pelkkä seuraus huonoista kuntatason päätöksistä. Kriisiytymisen merkit ovat hyvin moninaiset.